Eduskunta käsittelee paraikaa kuntien sote-ulkoistuksia ja investointeja väliaikaisesti rajoittavan ”rajoituslain” voimassaolon jatkoa. Ulkoistuksia halutaan rajoittaa entisestään sote-uudistuksen valmistelun ajaksi.
Kun terveyspalveluita ulkoistetaan, osa tai kaikki kunnan tai kuntayhtymän vastuulla olevista terveydenhuollon palveluista annetaan yksityisen toimijan vastuulle. Isoissa kaupungeissa on myös yksittäisiä terveysasemia ulkoistettu. Yhteisyritysmallissa kunta jää kilpailutuksen kautta valitun palveluntuottajan kanssa yhteiseen yritykseen vähemmistöomistajaksi.
Olisi hyödyllistä, jos systemaattista seurantaa ulkoistettujen palvelujen laadusta, asiakaskokemuksista ja tilaajan kustannusten hallinnasta olisi enemmän. Nyt arviot perustuvat pitkälti yksittäisen tilaajan havaintoihin.
Kunnat ovat törmänneet ongelmiin. Suurimmat ongelmat ilmenevät silloin, jos kilpailutuksen kautta valittu palveluntarjoaja on tehnyt hinnaltaan liian alhaisen tarjouksen. Sopimukset ovat aina monivuotisia. Jos palveluntarjoaja ei saa toimintaansa kannattavaksi, alkavat ongelmat. Paradoksaalista on, että rahallisesti liian edullinen sopimus on kunnan kannalta lopulta todennäköisesti huono sopimus.
Valitettavasti kilpailutus, myös laatukriteereitä painotettaessa, ratkeaa usein lopulta hinnan perusteella. Kilpailevat palveluntarjoajat saattavat tarjousvaiheessa sisällyttää tarjouksiinsa lupauksia, joita ne eivät ota täysimääräisesti huo- mioon hinnoittelussaan. Kilpailuttaminen pelkillä laatukriteereillä eli kiinteään hintaan mahdollistaa suurempien arviointivirheiden välttämisen.
Epäonnistuneesta hinnoittelusta kielivät julkisuudessa olleet tiedot, että eräät palveluntuottajat ovat vaatineet palvelutuotannon hinnan nostamista sopimuksen mukaisesta uhkaamalla sopimuksen irtisanomisella. Kevään vanhuspalvelukohu ja puutteet muissakin yksittäisissä ulkoistuksissa kertovat myös ohjauksen ja valvonnan pettämisestä.
Sote-sektorin uudistumisen kannalta olisi kuitenkin harmillista, jos yksityisen palvelutuotannon mukanaan tuomat innovaatiot ja ketteryys jäisivät hyödyntämättä julkisessa terveydenhuollossa.
Ainakin kuntakentällä tuntuu olevan toiveita, että myös yksityistä palvelutuotantoa voitaisiin hyödyntää. Se edellyttää kuitenkin luottamusta oman alueen sairaanhoitopiirin ja maakunnan suuntaan ja mielellään koordinointia niiden kanssa. Todennäköisesti myös sairaanhoitopiirit hakeutuvat yhä enemmän julkinen–yksityinen-kumppanuuksiin.
Läpinäkyvyyden varmistaminen tilaajan suuntaan on kaikkein tärkeintä. Tässä suhteessa yksityisen palveluntuottajan ja tilaajan yhteisyritykset ovat palvelutuotannossa ylivertainen toimintamalli. Julkinen omistus voi olla merkittävää tai vain pieni vähemmistöomistus, mutta sopimuksilla varmistetaan palvelutuotannon läpinäkyvyys ja vaikutusvalta huomattavasti paremmin kuin puhtaassa ulkoistuksessa.
Järjestämisvastuun siirtäminen ”sotemaakunnille” ei vielä itsessään ole mikään takuu julkisen palvelutuotannon uudistumisesta. Sote-uudistuksessa pitää pohtia enemmän sitä, mistä löytyvät ”sote-maakuntiin” kannustimet, ideat ja muutoksen mahdollistavat uudet päätöksentekotavat. Yhteisyrityksistä saatavat kokemukset voisivat olla keino saada ideoita myös julkisen palvelutuotannon uudistamiseen.
Artikkeli on julkaistu alunperin Suomen Kuvalehdessä 47/2019.
